torstai 20. lokakuuta 2016

Tehdään yhdessä ja säästetään rahaa

Eilen keskiviikkona oli harvinainen tilanne, kun muistiorganisaation blogikirjoitus ylitti kansallisen uutiskynnyksen meillä Suomessa. Kyseessä oli tämä varmasti jo kaikille tutuksi tullut kirjoitus, jonka mukaan Museoviraston ICT-kustannukset uhkaavat nousta ensi vuonna kolminkertaisiksi. Juuri YT-neuvottelut läpikäyneelle virastolle euromääräinen lisälasku olisi noin 400 000 €. Syynä hintojen pompsahtamiselle on vuonna 2014 voimaan tullut Laki valtion yhteisten tieto- ja viestintäteknisten palveluiden järjestämisestä, jonka takia Museovirasto joutuu jatkossa ostamaan ICT-palvelut Valtorilta.

Jotenkin tämä uutinen ei absurdiudestaan huolimatta yllättänyt minua, sillä Suomihan on julkisen sektorin jättimäisen kalliiden it-projektien luvattu maa. Museoviraston tapauksessa ei tosin ole kyse yksittäisestä tietojärjestelmähankkeesta, vaan Valtorin asemasta ainoana sallittuna tietojärjestelmätoimittajana. Mutta yhteneväisyyksiä näistä tapauksista löytyy. Miksi Suomessa on niin kova hinku tehdä massiivisia, jopa yli miljardin maksavia, tietojärjestelmähankkeita, kun suuntauksen pitäisi päinvastoin mennä kohti nopeaa ja ketterää sovelluskehittämistä? Ja mahtaako joku Valtorin tai CSC:n kaltainen toimija olla paras mahdollinen kumppani, kun halutaan tehdä jotain nopeasti, ketterästi ja edullisesti? Tuskinpa.

Meillä muistiorganisaatioilla on myös ihan ikioma (onneksi toki euromääräisesti pienempi) Apottiin ja Kantaan verrattavissa oleva Via Dolorosa. Vai uskaltaako joku tituleerata Kansallista Digitaalista Kirjastoa menestystarinaksi? Ehkäpä alkuperäinen nimitys KDK2011 kertoo kaiken olennaisen tästä pahasti keskeneräisestä hankkeesta niille, jotka eivät sen etenemistä ole seuranneet. Ja meillä arkistosektorilla rahoittaja kivenkovaa väittää, että rinnakkaisten järjestelmien ylläpitäminen maksaa kauheasti rahaa yhteiskunnalle ja kuinka yhteisen tietojärjestelmän avulla rahaa säästyisi satoja tuhansia euroja. Allekirjoittanut ainakin viittaa kintaalla moisille arvioille niin kauan kunnes on esittää laskelmat siitä, että paljonko maksaa A) nykytilanne rinnakkaisilla järjestelmillä ja B) tavoitetila yhdellä yhteisellä järjestelmällä. Laskentakaavahan siinä menee näin: A – B = säästö. Mutta koska yhteisen järjestelmän kehittämiseen on jo nyt mennyt sellainen summa rahaa, jolla Elkan järjestelmää pyörittäisi yli 50 vuotta, niin en usko, että sieltä mitään säästöä on luvassa.

Muutenkin ihmettelen tätä asioiden järjestelmäkeskeisyyttä niin tuolla ’isossa maailmassa’ – siis terveydenhoitopuolella, jne – että täällä pienemmällä ja köyhemmällä muistiorganisaatiopuolella. Jotenkin maalaisjärjellä ajateltuna olisi fiksumpaa huolehtia siitä, että tieto liikkuu eri järjestelmien välillä, eikä yrittää pakottaa kaikkia käyttämään samaa one-size-fits-all -järjestelmää. Ja tämähän oli ongelmana tuossa Museovirastonkin tapauksessa. Valtorin tarjoama paketti oli heidän tarpeisiinsa nähden aivan liian järeä.

Ja jotenkin pidän kyllä päivänselvänä asiana, että kun joku yksittäinen virasto, arkisto tai muu organisaatio hankkii omilla pienillä toimintavaroillaan ICT-palvelua jostakin, niin tämä virasto, arkisto tai muu organisaatio tekee sen takuuvarmasti omiin tarpeisiinsa nähden kustannustehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Tuskinpa Suomenmaasta löytyy sellaista julkisrahoitteista organisaatiota, joka voisi sen kummemmin ajattelematta heitellä rahaa menemään. Sen sijaan isoissa, miljoonien, kymmenien miljoonien ja satojen miljoonien hankkeissa ei pikkurahasta tunnu olevan puutetta. Ja oma lukunsa on nämä kuuluisat yhteishankkeet. Niiden rahoitushan tulee suoraan ministeriöstä, joten mitä siitä, jos kustannukset ylittyvät vaikka 30 %. Eihän ne ole meidän rahoja. Eihän?

Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

Ei kommentteja: