Olin viime viikonloppuna Heljän kanssa esittelemässä Elkaa Valtakunnallisilla
sukututkimuspäivillä Savonlinnassa. Ohessa on hieman hajanaisia mietteitä
liittyen sukututkimukseen yleensä sekä yritysarkistojen käytöstä sukututkimukseen
liittyen.
Kiinnostus historiaa kohtaan kasvaa
Hyvin moni ihminen totesi viikonlopun aikana, että kun ikää
kertyy lisää, niin oma historia alkaa kiinnostaa entistä enemmän. Ja että
eläkeläisellä on enemmän aikaa harrastuksille kuin työssäkäyvällä, lapsiaan
kasvattavalla, kolmi-nelikymppisellä. Nyt kun suuret ikäluokat ovat
saavuttaneet eläkeiän, niin kiinnostus sukututkimusta kohtaan on varmastikin
sitten kasvamaan päin.
Toinen mielenkiintoinen seikka – joista messuilla puhui
europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen – on ihmisen kokemus omista juuristaan,
tai pahimmassa tapauksessa juurettomuudestaan. Jos oma suku on elänyt
vuosisatoja vaikkapa Pohjois-Savossa tai Etelä-Pohjanmaalla, ja itse on työn
perässä muuttanut Espooseen, niin voi se jossakin vaiheessa aiheuttaa jopa
ahdistuneisuutta. Tietyssä mielessä esimerkiksi paluumuuttamisessa ja oman
historiansa tutkimisessa on pohjimmiltaan kyse samasta ilmiöstä.
Ei vain kirkonkirjoja ja sukupuita
Messuilla tuli taas hyvin ilmi, että sukututkimus ei ole
ainoastaan mikrofilmirullien kelaamista maakunta-arkistossa, ja oman sukupuunsa
piirtelyä tietokoneella. Hyvin monella ihmisellä on palavaa kiinnostusta myös
jotakin fyysistä asiaa kohtaan. Se voi olla esimerkiksi suvun vanhan kantatila,
isoisän omistama höyrylaiva tai vaikka suvun omistama kyläkauppa. Siksi
sukututkimus ei aina ole pelkästään henkilöhistoriallista tutkimusta, vaan se
sisältää paljon muutakin.
Tässä mielessä sukututkimus kytkeytyykin vahvasti osaksi
paikallishistoriallista tutkimusta, joka kattaa jonkun tietyn maantieteellisen
alueen hallinto-, elinkeino- ja kulttuurihistorian. Yritysarkistot voivat
luonnollisella tavalla täydentää nimenomaan tätä puolta tutkimuksesta.
Varsinkin perinteisillä teollisuuspaikkakunnilla, kuten vaikkapa Forssassa,
Valkeakoskella ja Anjalankoskella, isojen yritysten vaiheet kytkeytyvät hyvin
tiiviisti paikallisten sukujen kanssa.
Sukututkijoiden käyttämät tietojärjestelmät
Ammatillisessa mielessä erityisen kiinnostavaa oli kuunnella
juttuja siitä, että mitä tietojärjestelmiä tutkijat tällä hetkellä enimmäkseen
käyttävät. Arkistolaitoshan on käytetyimpiä aineistojaan digitoimalla pääosin
jo ulkoistanut sukututkimuksen verkkopalveluihin. Näitä palveluita on ainakin
Arkistolaitoksen Digitaaliarkisto, joka tosin saa kritiikkiä haku- ja
selailukäyttöliittymästään. Toinen käytetty järjestelmä on Suomen
Sukututkimusseuran Hiski, johon on tallennettu tiedot kirkonkirjoista
tekstimuodossa. HisKi on saanut jonkun verran negatiivista palautetta
tallennustyössä tehtyjen kirjaamisvirheiden johdosta, mutta virheet ovat täysin
ymmärrettäviä, koska vanhojen käsialojen ja erilaisten kirjoitusmuotojen
tunnistaminen ei koskaan ole yksiselitteistä. Hiskiä vastaava järjestelmä on
myös mormonien Yhdysvalloissa kehittämä Family Search, johon myös on kirjattu
tiedot kirkonkirjojen mikrofilmirullilta tekstimuodossa.
Käyttäjien ylivoimainen suosikki tuntui olevan Suomen
Sukuhistoriallisen Yhdistyksen digiarkisto, joka nimensä mukaisesti perustuu
digitointiin, eikä manuaaliseen tallennukseen kuten HisKi ja Family Search. Ero
Arkistolaitoksen Digitaaliarkiston ja SSHY:n Digiarkiston välillä syntyy ensiksi
mainitun paremmasta käyttöliittymästä. Tätä asiaahan on analysoinut Outi
Hupaniittu SLS:n tutkimuksessa Tutkijoiden ääni ja sähköiset aineistot, joten
en käsittele käytettävyyttä tässä nyt tämän enempää. Näiden edellä mainittujen
neljän järjestelmän lisäksi on olemassa vielä käyttäjien tekemiä hakemistoja,
jotka hyödyntävät Arkistolaitoksen Digitaaliarkistossa olevia aineistoja.
Oma veikkaukseni tulevasta kehityksestä
Tällä hetkellä SSHY:n Digiarkisto näyttäisi olevan suosituin
järjestelmä, ja sitä eräällä tavalla täydentävät käyttäjien tekemät
digihakemistot Arkistolaitoksen Digitaaliarkistoon. Näiden digitaaliarkistojen
– jotka perustuvat siis kirkonkirjoista tai niiden mikrofilmikopioista
otettuihin kuvatiedostoihin – huono puoli on tietysti se, että niitä ei millään
ilveellä saada koneluettavaan muotoon. Toisin sanoen Digitaaliarkistojen avulla
päästään ainoastaan ”puoliautomaattiseen” sukututkimukseen, jossa tutkijan
täytyy itse edelleenkin tehdä varsinainen etsimistyö. Sen sijaan
tekstimuotoisesta aineistoista voitaisiin ontologisoida oikeita virtuaalisia
henkilöketjuja, jolloin tiettyjä lähtöhenkilöitä klikkaamalla saataisiin nähtäville
kokonaisia sukuhaaroja. Kaikista pisimmälle tässä työssä on edennyt mormonien
ylläpitämä Family Search. Heillä on myös käytettävissään ylivertaiset resurssit
verrattuna kilpailijoihinsa, joten suosittelisin kaikkia sukututkimuksesta
kiinnostuneita henkilöitä tarkasti seuraamaan, että mitä Atlantin toisella
puolella kehitellään.
Toki kirkonkirjoissa esiintyvät aukot, nimien erilaiset
kirjoitusmuodot, väärät syntymäajat ja kaikki muut sukututkijoille niin tutut
vaikeudet haittaavat tätä henkilötietojen ontologisointia. Mutta niiden
kohdalla on vain käytettävä luovia tutkimusmenetelmiä, kuten sukututkijat
joutuvat tälläkin hetkellä tekemään. Suomessa ei kuitenkaan ennen vuotta 1900
ole elänyt niin montaa miljoonaa ihmistä, etteikö heitä koskevien henkilötietojen
tekstimuotoinen tallentaminen tietokantaan, ja henkilötietojen linkittäminen
toisiinsa, voisi olla mahdollista. Uskon vahvasti, että ennen vuotta 2030
meillä on käytössä järjestelmä, jossa on koneluettavassa muodossa tiedot
kaikista yli sata vuotta vanhemmista henkilötiedoista. Jos ei Suomen valtion
tai sukututkimusseurojen, niin sitten mormonien tekemänä.
Sitä, että ihminen voi jonain päivänä yhdellä klikkauksella
saada sukupuunsa lähtöhenkilöstä aina vaikkapa 1700-, 1600- tai jopa
1500-luvulle saakka, ei pidä nähdä sukututkimuksen kuolemana. Päinvastoin,
silloin tutkija voi syntymä-, kaste-, vihkimis- ja kuolinpäivämäärien
metsästämisen sijaan keskittyä varsinaiseen asiaan: millainen minun esi-isäni
oli? Mitä hän teki työkseen, mitä hän harrasti, mitä mieltä hän oli asioista ja
niin edelleen. Loppujen lopuksihan pelkät päivämäärät kirkonkirjan sivuilla
eivät kerro meistä ihmisinä yhtään mitään.
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö
4 kommenttia:
pitäisi olla SSHY eikä SSH, joka sekin on olemassa tosin hieman eri alueella
Kiitos kommentista, korjasin virheeni.
Ennustus pitänee paikkansa kun tutkimusta tehdään kirkon asiakirjoista, mutta tutkimus pysähtyy silloin aika usein jo 1700-luvulle. Sehän ei sukututkijalle riitä, vaan kirkonkirjojen jälkeen kaivetaan esiin henkkirjat ja muu läänintilimateriaali ja 1600-luvun alussa ja 1500-luvulla syvennytään voudintileihin. Sukututkimus elää ja voi hyvin vielä 2030-luvun jälkeenkin, onneksi!
Ollin viimeinen kappale oli hyvä tiivistys tulevaisuuden sukututkijan tärkeimmästä tehtävästä. Nykyisellään itseäni rassaa juuri tuo perustietojen metsästäminen. Varsinaiseen elämäntarinan etsimiseen ja kasaamiseen ei riitä aikaa.
Lähetä kommentti