perjantai 17. toukokuuta 2013

Marginaalissa olemisesta ja marginaaliin haluamisesta


Asiakirjahallinto ja arkistotoimi ovat isossa kuvassa varsin marginaalista toimintaa, sen tietää jokainen tällä alalla työskentelevä. Asiakirjahallinto voi tietysti perustella olemassaoloaan ihan tarpeellisten operatiivisten asioiden parissa työskentelyllä, mutta päätearkistotyöntekijöiden lakon huomaisivat vain sukututkijat ja pari tuhatta humanistista tutkimusta tekevää henkilöä.

Tällaisella ”työelämän nielaisemalla” humanistilla on valitettavan vähän aikaa seurata, että mitä tutkimusrintamalla tapahtuu. Pyrin kyllä aina lukemaan vasta ilmestyneestä HaiKista kirja-arvostelut, jotta säilyisi edes jonkinlainen tuntuma tiedemaailman uusimpiin virtauksiin. Ja outsider-näkökulmasta katsottuna historiantutkijoilla tuntuu kyllä olevan jonkinlaista tarvetta löytää – ja suorastaa kilpailla – mahdollisimman marginaalisista aiheista. Milloin kyse on seksuaalivähemmistöjen asemasta Inarin kolttasaamelaisten keskuudessa tai vasenkätisten merimiesten kohtaamista ongelmista Ruotsin merivoimissa 1700-luvulla.

Ero on siinä, että arkistonhoitaja joutuu elämään marginaalissa kun taas historiantutkija haluaa joutua marginaaliin. Ehkäpä syy löytyy meidän taustoistamme ja persoonasta, miksi kukin on päätynyt opiskelemaan humanistisia aineita. Värikkyys ja ulospäin suuntautuneisuus kun eivät ole mielikuvia, jotka yleensä humanistiin aivan ensimmäiseksi yhdistettäisiin. Ahkeruus, tylsyys ja harmaus taas pikemminkin ovat.

Arkistonhoitaja joutuu tekemään työssään asiakirja-aineistojen arvonmääritystä. Mutta mikä sitten on säilyttämisen arvoista aineistoa? Arkistolaitoksen seulontapäätöksissä ja Liikearkistoyhdistyksen säilytysaikasuosituksissa korostetaan asiakirjojen todistusarvoa. Ja uudetkin kuvailusäännöt lähtevät siitä ajatuksesta, että asiakirja on todiste toiminnasta. Säilytettäväksi valitaan siis sellaisia asiakirjoja, joita saatetaan joutua tarvitsemaan jonkun päätöksen, etuisuuden, omistusoikeuden tai muun selvittämistä varten. Jos taas kuuntelemme tutkijoiden ääntä (tai luemme siitä HaiKista), niin eihän se ole heidän mielestään lainkaan kiinnostavaa. Tutkijoiden mukaan meidän tulisi säilyttää pysyvästi sellaisia asiakirjoja, joista käy ilmi yksittäisen ihmisen ääni ja ennen kaikkea ihmisen suhde valtakoneistoon.

Tässä ilmeisessä ristiriidassa lienee pohtimista viisaimmillekin.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

Ei kommentteja: