perjantai 13. joulukuuta 2013

Sota-arkistollinen tilannekatsaus: joulukuu 1945/joulukuu 2013

Siirtyessämme Sota-arkistojen kunnostus- ja inventointiprojektissa jatkoajalle voimme aineiston osalta todeta siirtyvämme sota-ajasta eräänlaiseen jälleenrakennusvaiheeseen. Olemme työstäneet Tulonumerosarjaa aikajärjestyksessä. Kenttäarmeijan demobilisaatio suoritettiin loppuun 4.12.1944 mennessä, ja tätä nykyistä hieman mittavampaa puolustusvoimauudistusta seurasi tietenkin asiakirjojen luovutuspiikki Sota-arkistoon. Lapin sota toki vielä jatkui – joskin pienimuotoisena – vielä muutaman kuukauden. Nyt tuo luovutuspiikki on saatu purettua vaivaisen 68 vuoden jälkeen ja työstämme loppuvuodesta 1945 lähetettyjä aineistoja.

Miten tämä sitten näkyy käytännössä? Yhtäkkiä aineiston laadullinen ja ajallinen kirjo on kasvanut. Joskus aiemmin saatoimme todeta kunnostavamme jatkosodan asemasodan aineistoja, mutta nyt toteamme kunnostavamme puolustuslaitoksen aineistoja sisällissodasta (ja vähän jääkäriliikkeestäkin) Lapin sotaan. Projektin osalta ympyrä on sulkeutunut sikälikin, että aloitimme Sk-sarjasta (suojeluskunnat). Tuolloin päänvaivaa tuotti erityisesti talvisodan syttymisestä 1939 alkanut vuoden 1941 alkuun ajanjakso, jolloin sotilaspiirit ja suojeluskuntapiirit yhdistyivät ja nimenmuutoksia oli paljon. Nyt huomamme pohtivamme samaa asiaa, kun työn alla on runsaasti aluejärjestön (kutsuntapiirit, sotilasläänit, -maakunnat ja -piirit sekä suojeluskuntapiirit) asiakirjoja.

Aluejärjestön keskeinen tehtävä oli asevelvollisten valvonta. Niinpä esimerkiksi Helsingin kutsunta-, sotilas-, suojeluskuntapiirissä asuneiden veteraanien sukulaisille valmistuu parhaillaan paremmin tutkittavissa olevaa asevelvollisuusvalvontaan liittyvää aineistoa 1920-luvulta jatkosodan demobilisaatioon saakka. Paketit näyttävät suurelta osin sellaisilta, ettei niitä välttämättä ole avattu sitten vuoden 1945, joten aineisto on varmasti tutkijoille tuoretta! Allekirjoittaneellekin saattaa selvitä, miksei myöhemmin Prääsässä 1941 kaatunut isosetäni saapunut ajallaan kutsuntoihin 1934, mutta välttyi rangaistukselta syytteen vanhennuttua.



Muutakin aineistoa toki riittää. Sota-ajalta työstämme totuttuun tapaan joukko-osastoja ja yhtymiä. Viime aikojen ”harvinaisuutena” olemme myös kunnostaneet ilmavoimien aineistoja niin sodan kuin rauhankin ajalta. Kirjo on siis kuitenkin todella laaja: lyhyesti sanottuna tällä hetkellä kunnostamme aluejärjestön aineistoja sekä vähän kaikenlaista sisällissodasta Lapin sotaan, Hangosta Petsamoon ja Eckeröstä Syvärille.

Johannes Valo
Tiiminvetäjä
Sota-arkistoprojekti

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Yksityisen ja julkisen rajanveto


Kävin eilen puhumassa Liikearkistoyhdistyksen järjestämällä Asiakirjahallinnon jatkokurssilla pitkäaikaissäilytyksestä, digitoinnista ja asiakirjahallinnon metatietostandardeista. Kommenteissa ja kahvipöytäkeskusteluissa nousi taas esille viime vuosilta hyvin tuttu aihe: missä kulkee asiakirjahallinnon reviiriraja yksityisen ja julkisen välillä? Kuka ohjaa, neuvoo ja säilyttää: kunta, Arkistolaitos vai Elka?

Meillä on esimerkiksi Suomessa yhä isompi joukko kuntien kokonaan tai osittain omistamia osakeyhtiöitä. Energiayhtiöitä, jotka vastaavat kaukolämmön ja sähkön tuotannosta sekä siirrosta. Osakeyhtiömuotoisia ammattikorkeakouluja, jotka ovat yhden tai useamman kunnan omistuksessa. Välttämättä omistuspohja ei saisi olla ratkaiseva tekijä, vaan se, että hoitaako osakeyhtiö jotakin julkista tehtävää. Käytännössä tämä on hyvin hankalaa, kun esimerkiksi kunnan sataprosenttisesti omistama vuokra-asuntoyhtiö voi toisaalta toimia täysin markkinaehtoisesti, ja toisaalta taas sosiaalisin perustein. Ammattikorkeakoulutkin hoitavat sekä julkista tehtävää, että harjoittavat liiketoimintaa. Sama koskee valtiota, joka yhtiöittää yksiköitään kiihtyvällä tahdilla.

Epätietoisuus kentällä on tällä hetkellä hyvin suuri. On toimijoita, joille sanotaan joka suunnasta, että ette kuulu meidän vastuulle. Ja yksityisen terveydenhuollon potilasasiakirjat on tietysti vielä kokonaan oma maailmansa, mutta ei mennä tässä nyt siihen…
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

tiistai 26. marraskuuta 2013

FIDA jalkautui businesskentälle


FIDA oli mukana Suomen Muotoilusäätiön näyttelyssä Alihankintamessuilla 24.–26.9.2013 sekä Lahti Business Day tapahtumassa 21.11.2013

Alihankintamessut pidettiin Tampereen messukeskuksella 24.–26.9.2013. Muotoilusäätiö piti E-hallin aulassa näyttelyn, jossa oli mukana FIDAn esineistöä. FIDAn arkistosta esillä oli Pentti Leskisen Exel suksisauvojen sompia ja Silenta kuulosuojaimia. Samat esineet olivat myös esillä Lahti Business Day tapahtumassa 21.11.2013.


FIDAn arkistomateriaalia apunaan käyttäen Muotoilusäätiön muotoilijat ja graafikot tekivät esineiden rinnalle myös tuoteprosessia kuvaavat planssit/julisteet. Näissä plansseissa pääsi esille Pentti Leskisen arkiston asiakirja-aineisto.  Näyttely antoi hyvän kokonaiskuvan suksisauvojen sompien ja kuulosuojainten tuotekehitysprosessista.

Muotoilusäätiön ja FIDAn näyttelyihin liittyvä yhteistyö on sellaista yhteistyötä, jossa FIDA haluaa olla mukana myös tulevaisuudessa. FIDAn arkistomateriaalista löytyy erinomaisia näyttelyesineitä, jotka ovat tärkeässä asemassa kun käsitellään muotoilijan tuotekehitysprosessia prototyypistä valmiiksi tuotteeksi. Esineet elävöittävät arkistoaineistoa erityisesti täällä muotoilun puolella.  

Erilaiset näyttelyt ja seminaarit ovat hyviä tapoja nostaa FIDAn tunnettavuutta uudelle tasolle. Kuitenkin tällainen toiminta vaatii yhteistyöverkoston jonka avulla voimme olla monessa mukana.
 
Tytti Vuorikari
Finnish Industrial Design Archives

tiistai 12. marraskuuta 2013

Arkistojen päivän huumaa


Elkan Arkistojen päivän tapahtuma keräsi jo toisena vuotena peräjälkeen kaksisataa vierasta tutustumaan keskusarkistomme toimintaan. Maakuntalehdessä perjantaina julkaistu otsikko sai minutkin oikein hätkähtämään: Suosittu arkistotapahtuma lauantaina Mikkelissä”. Siis hetkinen… siinä mainitaan sanat ”arkisto” ja ”suosittu” samassa lauseessa. Runsaan kävijämäärän lisäksi erittäin positiivista oli myöskin saavutettu medianäkyvyys. Tapahtuman tiimoilta tehtiin nimittäin kaksi radiohaastattelua ja kolme lehtijuttua.

Arkistojen päivän tapahtuman suosio on jo itsessään hyvä esimerkki asiasta, jota olen tässäkin blogissa usein toistellut: kyllä (asiakirjallinen) historia ihmisiä kiinnostaa, kun se vain paketoidaan oikein. Ja ilmeisesti olemme siinä paketoinnissa jollain tavalla onnistuneet, kun kävijämäärät ovat olleet kasvusuunnassa.
Kuvassa "lentoemäntiä", jotka ottivat vieraat vastaan tutustumaan matkailuaiheiseen näyttelyymme

Ei Arkistojen päivän tärkein anti ole mielestäni varsinaisesti näyttelyn pystyttäminen ja siihen tutustuminen. Tärkeintä on saada ihmisiä tulemaan arkistoon ja madaltaa heidän kynnystään asioida arkistossa. Ei arkistot ole instituutioina kovinkaan tuttuja edes täällä Mikkelissä. Usein kysytään, että mitä se tutkiminen maksaa ja kuka sinne arkistoon saa tulla tutkimaan. Arkistot kun eivät vaan satu olemaan yhtä tunnettuja paikkoja kansalaisille kuin kirjastot ja museot. Ja osittain siihen on syynä ihan puhtaasti arkistonhoitajien elitistinen suhtautuminen. Puhutaan tutkijoista, tutkijasaleista ja tutkijapalvelusta, eikä käytetä esimerkiksi yleisempää termiä asiakaspalvelu. Tietojärjestelmätkin suunnitellaan ensisijaisesti tutkija-asiakkaita ajatellen (kuten kirjoitin viimeksi tuossa Finna-tekstissä) eikä suurta yleisöä varten.

Arkistojen päivällä on hyvin tärkeä merkitys juuri siitä syystä, kuin miten se mainitaan Arkistojen päivän verkkosivuillakin: ”Päivän tarkoituksena on saada arkistot ja niiden toiminta kansalaisten tietoisuuteen sekä korostaa niiden roolia vapaan pohjoismaisen yhteiskuntamuodon säilyttäjinä ja edistäjinä.”
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

torstai 7. marraskuuta 2013

Finnasta, osa 2

(Eilinen kirjoitukseni Finnasta poiki yllättävän paljon keskustelua sosiaalisessa mediassa. Täsmennän eilistä kirjoitustani vielä vähän samalla asialla, mitä kommentoin Sukututkijan loppuvuosi -blogissakin.)

Suomessa on noin 300 000 5.-9. luokkalaista peruskoululaista ja 100 000 lukiolaista, jotka voisivat hyvin käyttää Finnaa historian, ruotsinkielen ja vaikkapa kuvaamataidon tunneilla. Suomessa on satatuhatta sukututkijaa, jotka voisivat hakea Finnasta vähän vaihtelua kirkonkirjoille. Suomessa on satojatuhansia historianharrastajia, jotka voisivat käyttää Finnaa oman tutkimusaiheensa lähteiden etsintään. Entäpä SoTe-puoli? Esimerkiksi vanhojen valokuvien, julisteiden, mainosten, jne, katselua käytetään yleisesti ikääntyneiden muistin aktivoinnissa. Mikä potentiaali SoTe-puolelta löytyisikään. Esimerkiksi täällä susirajan pohjoispuolella Mikkelissä mietitään ihan tosissaan, että kuinka muistiorganisaatioiden kuva-aineistoa voitaisiin hyödyntää vanhustyössä.

Termi "kansallinen" velvoittaa minusta siihen, että Finna on saatava näiden suurten kansanjoukkojen tietoisuuteen ja heidän palveluun. Kannattaako keskittyä Suomen noin kolmen tuhannen humanistisen tutkijan palveluun, varsinkin koska he käyttävät joka tapauksessa aivan muita järjestelmiä (= edistynyt tutkija pyrkii mahdollisimman lähelle primäärilähteitään, eli käyttää mielummin ko. muistiorganisaation omaa taustajärjestelmää kuin geneeristä Finnaa).


En ole tällä hetkellä ollenkaan varma siitä, että osataanko/uskalletaanko Finnan kohdalla nyt tähdätä riittävän korkealle ja ajatella riittävän isosti. Mutta joka tapauksessa KDK on muistiorganisaatiosektorilla ehdottomasti tämän vuosikymmenen isoin juttu. Kirjastoissa, arkistoissa ja museoissa ei ole ole vuosikausiin uskallettu edes pieraista ajattelematta sen vaikutuksia KDK-yhteensopivuuteen ja valmiuteen. Ja panostukset ovat valtavia. Meidänkin keskikokoinen arkisto on käyttänyt KDK-valmiuteen varoivaisestikin laskien yli 1000 työtuntia, joista suurin yksittäinen kokonaisuus noin 400 työtunnilla oli rajapintojen rakentaminen. Kun kerrotte nämä lukemat mukana olevien muistiorganisaatioiden lukumäärällä sekä työn keskimääräisellä tuntihinnalla, niin päästään kyllä aika komeisiin lukemiin. Siksi meillä osallistuja-organisaatioilla on mielestäni täysi lupa odottaa, että panostuksilla saadaan riittäviä vaikutuksia aikaan (panos-tuotos -ajattelutapa).

Lopuksi haluan tuoda esille sen, että minä kannatan Finnaa. Minusta se on (tai voisi olla) parasta mitä muistiorganisaatiosektorilla on tapahtunut pitkään aikaan. Ja kaiken ydin on (tai ainakin pitäisi olla) suurelle yleisölle kohdennettu yhden luukun haku- ja selauspalvelu.

Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Missä luuraa Finna?


Viisi vuotta, kymmeniä tuhansia työtunteja, johtoryhmä, ohjausryhmä, jaoksia, työryhmiä, alatyöryhmiä ja tietysti miljoonia euroja rahaa. Siinä on panostukset, mutta missä on tulokset? Kansallisen Digitaalisen Kirjaston asiakasliittymä, eli Finna, julkaistiin 22.10.2013. Jotenkin voisi kuvitella, että Finna olisi nyt kaikkien kansalaisten huulilla, onhan kyse sentään Kansallisesta ratkaisusta. Juttua pitäisi tulla ulos jatkuvalla syötöllä niin telkkarista, radiosta, sanomalehdistä, aikakauslehdistä ja vaikka mistä. Tekijöiden pitäisi nyt olla suuria julkkiksia, joita haastatellaan niin Sarasvuon kuin Nyberginkin ohjelmissa. Näyttää kuitenkin siltä, että Elkan Arkistojen päivän näyttely on saanut osakseen enemmän huomiota mediassa kuin Finnan julkaisu.

Finnan käyttäminen ja käyttämisen opastus tulisi olla jokaisen Suomen peruskoulun opetusohjelmassa. Finnan käyttämiseen liittyviä kursseja pitäisi olla tarjolla pilvin pimein Suomen jokaisen kansalaisopiston opetustarjonnassa. Finnan käyttämistä tulisi opettaa jokaiselle uudelle korkeakouluopiskelijalle perusopintoihin kuuluvalla tiedonhaun kurssilla. Nimessä mainittu käsite ”kansallinen” velvoittaa minusta siihen, että Finnan tulisi olla jokaiselle kansalaiselle tuttu tiedonetsinnän väline. Ja että viikoittaiset käyttäjät lasketaan sadoissa tuhansissa, ei muutamissa tuhansissa.

Kyllä noilla panostuksilla tavoitteena pitäisi olla haastaa Yleisradion Elävä arkisto Suomen suosituimpana kulttuurihistoriallisena haku- ja elämyspalveluna, ei pelkästään tyytyä olemaan pienen tutkija-asiakasryhmän neppailukanava.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

maanantai 4. marraskuuta 2013

Tulevaisuutta rakentamassa


Mikkelin ammattikorkeakoulun Open Source Archive –hankkeessa ollaan nyt toteuttamassa Elkan Capture –projektissa määritellyn mukaista palveluarkistojärjestelmää. OSA-hankkeen kumppanina, ja tulevan tietojärjestelmän käyttäjänä, on Elka tietysti hyvin aktiivisesti mukana järjestelmän rakentamisessa. Hommahan hoidetaan ketterän kehityksen periaatteiden mukaisesti, eli annamme viikoittain palautetta, ja järjestelmää kehitetään annetun palautteen mukaisesti. Testaus pääsi käyntiin Juhannuksen tienoilla, kun proto julkaistiin. Sitä testailtiin ja kehiteltiin neljän kuukauden ajan, kunnes lokakuun lopulla proto ”saavutti” alfa-version asteen. Alfa-versio tarkoittaa sitä, että järjestelmässä on jo kaikki ydintoiminnot olemassa. Samalla kehityssykli hidastettiin yhdestä viikosta kahteen viikkoon. Toisin sanoen Alfa-versiosta ilmestyy uusi versio aina kahden viikon välein, kun taas proto uudistui viikoittain.
 
 
Kuvankaappaus Alfa-version arkistonhoitajan käyttöliittymästä. Allekirjoittanut on juuri testimielessä tallentanut järjestelmään Elkan Arkistojen päivän julisteen.

Uskoakseni palveluarkistojärjestelmän arkistonhoitajan käyttöliittymä on nyt noin 50 prosenttisen valmis. Kaikki perustoiminnot ovat jo olemassa, joten seuraavaksi täytyy keskittyä käytettävyyteen ja käyttöliittymän kehittämiseen. Kyllä Alfa-versiollakin pystyy jo aineistoa luetteloimaan ja hakemaan, mutta ei se hauskaa ole. Melko lähellä tuotantoversiota oleva Beta julkaistaan todennäköisesti helmi-maaliskuun tienoilla. Betassa pitäisi olla mukana jo kehittyneempi käyttöliittymäkin. Beta tulee olemaan jo niin valmis, että sen kanssa voimme aloittaa tuotantokäyttöpilotit. Ja kun arkistonhoitajan käyttöliittymä on valmis, niin sen jälkeen keskitymme asiakasliittymän tekoon sekä Capture-Clientin sovittamiseen OSA-järjestelmään.
 
 
Kuvankaappaus Alfa-version arkistonhoitajan käyttöliittymästä. Allekirjoittanut on juuri testimielessä tallentanut järjestelmään Elkan Arkistojen päivän julisteen metatietoja. Kuvassa on linkitykset kokoelmaan, toimijaan, toimintaan, tapahtumaan ja paikkaan.
 
Paljon virtaa vielä vettä Siekkilänjoessa ennen kuin uusi arkistotietojärjestelmämme on tuotantovalmis, mutta ihan selkeästi olemme kuitenkin oikealla tiellä. Eikä järjestelmän oletetakaan olevan lopullisessa muodossa projektin päättyessä. Päinvastoin, järjestelmää on tarkoitus ylläpitää ja kehittää koko sen elinkaaren ajan. Ja koska järjestelmä tehdään avoimen lähdekoodin palasista, niin on meillä käyttäjillä entistä suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa järjestelmän kehittämiseen. Jokaisesta pienestä muutoksesta ja toteutetusta rajapinnasta ei siis tarvitse maksaa maltaita ohjelmistofirmalle, vaan kehittäminen tapahtuu nimenomaan käyttöjäyhteisön toimesta.
 
Capture ja OSA -projektit tuntuvat (luonnollisestikin) herättävän hyvin paljon kiinnostusta kentällä. Kyselyitä tulee niin Elkan yritysasiakkailta (eli koska saamme siirrettyä sähköisen aineistomme sinne) kuin myös kollegoilta muista arkistoista. Ei toisaalta mikään ihme, sillä eihän Suomessa kovin montaa uutta arkistotietojärjestelmää tällä hetkellä kehitellä.
 
Olli Alm
- Kirjoittaja toimi projektipäällikkönä Capture-hankkeessa ja toimii asiantuntijana OSA-hankkeessa

torstai 17. lokakuuta 2013

Muodollista pätevyyttä


Sain vihdoin ja viimeinen työn ohessa suoritetuksi Arkistolaitoksen järjestämän ylemmän arkistotutkinnon. Monien muiden kollegoiden tavoin tutkintoon kuuluvat tentit ja seminaarit oli suoritettu parissa vuodessa, mutta tutkielman laadinnassa vierähti yllättävän pitkä aika (noin neljä vuotta). Ehkä lieventäväksi asianhaaraksi kohdallani voidaan laskea tutkielman aiheen vaihtuminen kahteen kertaan. Ensimmäinen muutos johtui työtehtävien - ja toinen oman mielenkiinnon - muuttumisesta. Mutta hyvä näinkin.

Tutkielmani otsikko oli Matkalla kohti avointa digitaalista arkistoa – Tietopalvelun toimintamuotojen päivittäminen tietoyhteiskunnan aikakaudelle. Pohdiskelin siinä esimerkiksi niin sanottujen Web 2.0 –tekniikoiden soveltamista arkistojen tietopalvelussa. Kirjoitan seuraavaan Failiin aiheesta hieman laajemman artikkelin, ja toki itse tutkielmankin voin kiinnostuneille lähettää.

Tutkielmat ovat kuitenkin vain tutkielmia. Nyt haluaisi päästä soveltamaan asioita käytäntöön. Onneksi Capture –projektissa 2011 – 2012 suunnittelemamme uusi arkistotietokanta on nyt konkretisoitumassa tämän ja ensi vuoden aikana OSA-hankkeen myötä. Samoin sosiaalisen median hyödyntämistä olemme tehneet jo useamman vuoden ajan, käyttäen työkaluina Facebookia, Google+:aa, YouTubea ja Flickeriä. Samoin ensimmäisiä Elkan aineistoja on näinä päivinä siirtymässä Kansallisen Digitaalisen Kirjaston asiakasliittymään.

Yksi tietopalvelupalettiin olennaisesti kuuluva osa kuitenkin vielä puuttuu. Olemme suunnittelemassa Elkalle hieman Ylen Elävän arkiston tapaista julkaisujärjestelmää. Siis Internet-sivustoa, jossa keskiössä on itse aineisto. Sivusto toimisi myös liittymäkohtana sosiaaliseen mediaan ja toisaalta myös arkistotietokantaan. Nimittäin arkistotietokanta – olipa kuinka hieno ja kehittynyt tahansa – ei koskaan voi toimia ”sisäänheittotuotteena” suurelle yleisölle. Palvelupolku toimisi yksinkertaistettuna niin, että sosiaalisessa mediassa tarjoiltaisiin makupaloja ja ohjattaisiin asiakkaita verkkosivustolle. Jälkimmäisessä palvelussa aihealuetta valotettaisiin enemmän artikkeleiden ja kuvagallerioiden avulla. Ja verkkosivustolta ”tositutkijat” voitaisiin vielä ohjata suorilla linkeillä arkistotietokantaan.

Perimmäisenä tarkoituksena on tietysti tavoitella uusia asiakasryhmiä perinteisten historiantutkijoiden ja sukututkijoiden rinnalle. En nimittäin allekirjoita monien ääneen sanomaa väitettä, että arkistot eivät koskaan voi palvella suurta yleisöä.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Valokuvien tekijänoikeusasioista


Tekijänoikeuskiemurat ovat asioita, joihin en mielellään koskisi pitkällä tikullakaan. Kuitenkin ne ovat asioita, jotka tulevat eteen harva se päivä. Useimmiten sellaisessa yhteydessä, kun joku asiakas haluaisi käyttää meillä säilytettävää valokuvaa johonkin tiettyyn tarkoitukseen.

Valokuvien osalta meillä sovelletaan Lakia oikeudesta valokuvaan ennen 1.5.1995 otettuihin valokuviin. Kyseisen lain mukaanhan valokuvien oikeudet siirtyivät tilaajalle, ellei toisin ole sovittu. Arkistoluovutusten yhteydessä Elka taas tekee sopimuksen yrityksen kanssa, ja sopimuksen 4 §:ssä todetaan: ”Tällä sopimuksella lahjoittaja/tallettaja luovuttaa myös käyttöoikeudet arkistomateriaalin sisältämään valokuva-, filmi- sekä ääni- ja kuvatallennemateriaaliin. Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistolla on oikeus luovuttaa näitä oikeuksia kolmannelle osapuolelle.”

Tapauksissa, joissa luovutussopimusta ei jostakin syystä ole tehty, tai kuvat eivät ole ehkä syntyneet yrityksen toimeksiannosta, noudetaan tekijänoikeuslain yleisiä pykäliä. Teoskynnystä ylittämättömien kuvien suoja-aikahan ei koske vuotta 1966 vanhempia kuvia. Näin ollen ennen vuotta 1966 otetut valokuvat ovat pääosin ”vapaata riistaa”, sillä teoskynnyksen ylittävät valokuvat taitavat olla arkistoissa melko harvinaisia.
Toisinaan, ehkä kerran-pari vuodessa, tekijänoikeusasioista joudutaan keskustelemaan ulkopuolisen tuotantoyhtiön tai valokuvaamon kanssa, mutta joka kerta asioista on päästy sopuun keskustelemalla.
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

tiistai 1. lokakuuta 2013

Osavuosikatsaus

Mikäli olisimme pörssiyhtiö, niin tarkastelisimme toimintaamme vuosineljänneksittäin, ja eilen olisi päättynyt kolmas vuosineljännes. Arkistot eivät (onneksi) toimi kvartaalitaloudessa, mutta mikäli toimisimmekin, niin ainakin tietopalvelun suhteen olisi ihan hyvää raportoitavaa. Nimittäin alkuvuoden (1.1.-30.9.) suoritteet ovat kasvaneet edelliseen vuoteen (1.1.-30.9.2012) verrattuna seuraavasti:

  • Tutkijasalikäynnit + 34 %
  • Verkkosivujen uniikit kävijät + 39 %
  • Blogin uniikit kävijät + 116 % *

*kasvu on vastaavaa luokkaa myös tilastoimattomissa Youtube- ja Facebook-käyttäjissä


Laskua näyttäisi tapahtuneen ainoastaan tiedusteluiden määrässä (- 13 %). Mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei näistä luvuista kuitenkaan kannata vielä vetää, sillä mielestäni meillä on vielä rutkasti parannettavaa käyttäjämäärissä. Toki huomionarvoista on esimerkiksi se, että verkkopalveluiden käyttö on jo yli satakertaista fyysiseen käyttöön verrattuna, ja trendi tulee lähitulevaisuudessa todennäköisesti entisestään voimistumaan.

Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

torstai 12. syyskuuta 2013

Kenelle palvelut kohdennetaan?


Suomessa arkistot vakuuttelevat, että ”meille voi kuka tahansa tulla tutkimaan”. Näin varmasti onkin, mutta kysymys siitä, mille käyttäjäryhmälle palvelut on kohdennettu, on aivan toinen. Ja siihen vaikuttaa olennaisesti olemassa olevat käyttäjäryhmät. Esimerkiksi Arkistolaitoksessa suurin käyttäjäryhmä on sukututkijat ja meillä täällä Elkassa akateemiset taloushistorian tutkijat. Ajan kuluessa palvelut muotoutuvat – suunnitellusti ja suunnittelemattomasti – vastaamaan nimenomaan pääkäyttäjäryhmien tarpeisiin. Tällainen reaktiivinen tapa toimia on hyvin tyypillistä arkistoille, joiden tehtävät mielletään yleensä aika passiivisina. Useimmat arkistot kun linjaavat tehtäväkseen ”…säilyttää, ja tutkimuksen käyttöön saattaa” aineistojaan. Suomeksi tuo lause tarkoittaa, että ”me säilytämme arkistoja, ja jos joku niitä välttämättä haluaa tutkia, niin se onnistuu tuolla meidän tutkijasalissa”.

Käsittääkseni uusien kohderyhmien tavoittelua ja aineistojen sekä palveluiden markkinointia tehdään hyvin vähän. Eikä kyse ole siitä, etteikö kiinnostusta arkistoaineistoon voisi olla laajemminkin. Meidän muotoiluarkistossa tehtiin viime talvena muotoilukasvatusyhteistyötä läheisen peruskoulun kanssa. Hyvin spontaanisti syntyneen ajatuksen ja työtunneissa laskettuna melko vähäisen panostuksen avulla tavoitettiin 80 nuorta ja innostunutta peruskoululaista. Sen lisäksi tämä pieni ”experiment” on poikinut jo yhden tutkimusapurahan, opinnäytetyön, useita artikkeleita, esitelmiä, pyyntöjä saada tallettaa kyseinen opetusaineisto, ja niin edelleen. Arkistoaineiston hyödyntämiselle löytyisi kyllä varmasti uusia kohderyhmiä ja tapoja, jos sitä vain yritettäisiin.

No mutta kun ne resurssit. "Kaikki työaikahan menee lakisääteisiin ja/tai muihin perustehtäviin". "Ei meillä ole resursseja panostaa arkistopedagogiikkaan, konseptointiin tai markkinointiin". Useimmilla arkistoilla ei resursseja siihen varmasti olekaan, enkä sitä nyt ole tässä ehdottamassakaan. Mutta yhteistyössä on voimaa! Mikseivät arkistot voisi tehdä yhteistyötä esimerkiksi juuri viestinnässä ja arkistopedagogiikassa. Tai vaikka palveluiden konseptoinnissa. Ehkä homman voisi toteuttaa projektirahoituksella. Täällä susirajan pohjoispuolella sellaiseen saattaisi saada jopa EU-rahaa.

Koko ajan toitotetaan sitä, että arkistojen pitää lisätä yhteistyötä. Tässä olisi nyt yksi yhteistyön paikka.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

torstai 5. syyskuuta 2013

Arkistopalvelu muotoilijan näkökulmasta


Viime keväänä kaksi nuorta muotoilijaa teki meille ammattikorkeakoulututkintonsa lopputyötä, ja esittelen tässä nyt lyhyesti toisen niistä. Tytti Vuorikari, muotoilija (AMK), teki tutkielmansa aiheesta Sähköisen arkistopalvelun kehittäminen palvelumuotoilun näkökulmasta. Työmenetelmänä Tytti käytti mm. arkiston henkilökunnan ”stalkkaamista”, haastatteluita, benchmarkingia, palvelupolkujen rakentamista ja palveluiden kuvaamista blueprint –menetelmällä.
Tutkielmassaan Tytti loi neljä erilaista käyttäjäpersoonaa (tutkija, selailija, tiedon keräilijä ja tietopalvelusihteeri) ja hahmotteli heille erilaisia tarpeita, kiinnostuksen kohteita ja design drivereita. Alla olevassa kuvassa on selailijan käyttäjäprofiilikortti.


Näille eri käyttäjille hän sitten kehitteli palvelupolkuja palvelutuokioineen (ks. esimerkki alla).


...joka sitten kuvattiin tarkemmin blueprint -menetelmällä (ks. alla).



Joitakin palveluita hän hahmotteli vielä tarkemmalla tasolla. Yksi näistä on ns. kori-toiminto. Korin idea on toimia eräänlaisena käyttäjän omana "kirjahyllynä", johon hän voi kerätä viitetietoja ja digitaalisia objekteja, sekä kommentoida ja jakaa niitä. Esimerkiksi opinnäytetyön tekijä voi koota käyttämänsä lähteet koriin ja lähettää linkin koriin vaikkapa työtä ohjaavalle professorille. Tai sukututkimuksesta kiinnostunut henkilö voi koota omaa sukuaan koskevia aineistoja koriin, ja jakaa vaikkapa sukuseuran Facebook-sivulla. Ohessa on mindmap kori-toiminnon ominaisuuksista.
 


Tytin opinnäytetyön voi lukea kokonaisuudessaan Theseuksesta ja hänen portfolioonsa voi tutustua täältä.
Yhteistyömme Mikkelin ammattikorkeakoulun muotoilun koulutusohjelman kanssa on ollut erittäin hedelmällistä ja tulee jatkumaan vielä kuluvan lukuvuoden ajan. Valitettavasti sen jälkeen muotoilijoiden koulutus tulee Mikkelissä loppumaan, mutta toivottavasti saamme siltä osin viriteltyä yhteistyötä Kymenlaakson ammattikorkeakoulun kanssa.
 
Toivottavasti saan tämän syksyn aikana esitellä vielä sen toisenkin opinnäytetyön. Muotoilijoilla on nimittäin paljonkin annettavaa arkistoille mm. palvelumuotoilun, käytettävyyden ja käyttöliittymäsuunnittelun saralla.

 Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Arkistokuvailun kehittämisestä


Mitä tapahtuu, kun joukko Suomen johtavia arkistoteoreetikoita laitetaan porukalla miettimään arkistokuvailun uudistamista? No, ainakin käsitemallin ensimmäiset yhdeksän sivua sisältävät jo niin kattavan setin teoreettista pohdiskelua arkistoteorian postmodernista paradigmasta,  sen levinnäisyydestä maailmalla sekä myöhäisestä rantautumisesta Suomeen, että heikompia jo hirvittää. Kyseessä lienee myös jonkinlainen Suomen ennätys ammattikunnan sisäisestä itsereflektoinnista. Johdannossa nimittäin kannamme kollektiivisesti vastuumme siitä, että ennen olimme pahoja ihmisiä, kun emme älynneet arkistojen käyttävän valtaa suhteessa säilyttämäänsä aineistoon. Tai ainakaan emme sanoneet sitä ääneen. Nyt postmodernin paradigman aikakaudella pidämme taatusti huolta siitä, että jokainen valtasuhde tulee dokumentoiduksi koko asiakirjan matkalla kehdosta hautaan.

Miksi minulla on sellainen tunne, että ihan kuin jotakin olisi unohtunut? Nimittäin asiakkaat. Tuntuu jotenkin hassulta, että vaikka toimimme informaatioalalla, niin asiakkaita ei mainita missään. Eikä esimerkiksi sellaisia käsitteitä kuin ”löydettävyys” tai ”käytettävyyden edistäminen”. Voisiko kirjastoalalla kirjoittaa käsitemallin käsittelemättä lainkaan aineiston haettavuutta? Näin maalaisjärjellä ajatellen minusta tuntuisi luonnollisemmalta, että me keskittyisimme aineiston käytettävyyden ja löydettävyyden edistämiseen ja asiakkaat taas hoitaisivat lähdekriittisen keskustelun valtasuhteista. Siitä hyvästä kai valtio – minun tapauksessani Lottokansa – maksaa meille palkkaa.

Ymmärrän toki, että ideana on se, että (sähköinen) aineisto kerää matkaansa metatietoja koko elinkaarensa aikana, ja siitä sen aineiston kuvailutiedot tulevat pitkälti muodostumaan. Mutta entä vanhat ja tulevaisuudessa vielä syntyvät analogiset aineistot? Entä ei asiankäsittelyjärjestelmissä syntyvä sähköinen aineisto? Tämä näkökulma ei käsitemallissa tule riittävästi esille. Käsitemalli on myös tietynlainen arkistokuvailun manifesti, jota tullaan lukemaan laajemminkin. Siksi sen johdannossa tulisi jo ”policy” –mielessä nostaa käytettävyyden edistäminen kaiken toiminnan lähtökohdaksi.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö
Kuvailutyöryhmän jäsen

perjantai 30. elokuuta 2013

Muutamia huomioita Liikearkistopäiviltä


Eilen illalla Elkan kolmihenkinen iskujoukko kotiutui Suomen 14. Liikearkistopäiviltä Tampereelta. Etukäteen vähän hirvitti päivien tiiviiltä vaikuttava ohjelma, kun tiukkaa asiaa oli sullottu yhdeksästä viiteen (ja iltaohjelmat vielä päälle). Mutta koska valtaosa esityksistä oli ”vain” 20-30 minuutin mittaisia, niin esitysten seuraaminen ei kuitenkaan mennyt liian rankaksi. Ainoastaan key note speakereille oli annettu seminaareissa yleisemmin käytetty 45 minuutin puheaika. Uutena elementtinä aiempiin Liikearkistopäiviin verrattuna oli runsas ulkomaalaisten puhujien käyttäminen. Kuulimme aiheeseen liittyviä esitelmiä niin Englannista, Walesista, Ruotsista kuin Virostakin. En nyt jaksa mitään tarkkaa matkaraporttia tähän blogiin kirjoittaa, mutta muutamia yksittäisiä huomioita esitän:

  • Julkisella sektorilla Sähke2 –normi tuntuu muuttuneen ärtymyksen aiheesta suoranaiseksi vitsiksi, jota kierretään enemmän kuin liikenneympyrää Juvan keskustassa. Homma toimii kuulemma niin, että kun pysyvästi säilytettävät asiakirjat tulostetaan suosiolla paperille, niin Sähkettä ei tarvitse ottaa mukaan sotkemaan hyvin toimivia tietojärjestelmiä. Luovaa ajattelua löytyy siis virastoistakin.
  • Yleisradion Reijo Perälä piti mainion esitelmän siitä kuinka hän perusti Ylen Elävän arkiston. Toimeksianto tehtävään tuli kuulemma Arne Wessbergiltä ja kuului näin: ”Avaat Yleisradion arkistot Suomen kansalle populaarissa muodossa”. Muutaman kuukauden päästä palvelu oli pystyssä, ja nykyisin sitä käyttää yli 100 000 ihmistä viikossa. Onneksi Kansallinen Digitaalinen Kirjasto on niin paljon paremmin määritelty ja suunniteltu hanke, että asiakasliittymän viikoittaiset käyttäjät tullaan varmastikin laskemaan kymmenissä miljoonissa. Eiks juu?
  • Kimmo Antilan esityksessä tuli hyvin esille museoiden ja arkistojen jo lainsäädännöstä lähtevä erilainen suhtautuminen asiakkaisiin. Museoilla on keskeisenä tehtävänä sivistää ja tuoda aineistoja kansalle, kun taas arkistoilla… niin mitäs se Björn Wahlroos sanoikaan siitä hiekan tuomisesta pankkisalin lattialle. Ainakaan arkistosektorilla asiakashankintaan ei ole perinteisesti juurikaan panostettu, ja nykyisetkin asiakkaat oltaisiin mieluusti siirtämässä tietoverkkoihin.
  • Historian markkinointi on asia, jota täällä Suomessa ei ole riittävästi tuotu esille. Tästä aiheesta kuulimme mainion esityksen Centrum för Näringslivhistorian (= ”Ruotsin Elka”) Per-Ola Karlssonilta. Hän esitteli meille pointteja siitä, minkä takia yritysten kannattaisi panostaa arkistonsa hoitamiseen ja perinteensä vaalimiseen. He ovat muuttaneet laitoksensa passiivisesta aineiston säilyttäjästä ja jakajasta yhä enemmän julkaisu- ja tutkimustoimintaan. Näitä täytyy meidänkin pohtia.
  • Oma esitykseni Elkan kehittämishankkeista ei nyt ehkä ollut ihan nappiveto. Olisi pitänyt varmaankin laatia enemmän palvelunäkökulmasta. Kuka näitä projektien ja hankkeiden esittelyitä jaksaa aina kuunnella. Useampia varmaankin enemmän kiinnostaa se, että "mitä ne tuolla laitoksessa tekee, ja miten se voisi hyödyttää minua".

Kaiken kaikkiaan Liikearkistopäivät antoivat kyllä erittäin monipuolisen kuvan siitä, mikä on asiakirjahallinnan ja arkistoinnin tila vuonna 2013. Joissakin kohdissa jopa raapaistiin laajempaa tiedonhallinnan viitekehystä. Toivottavasti vuonna 2015 on yhtä hyvät, tai jopa paremmat, päivät tulossa.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kannattaako vanhoja arkistoja järjestellä?


Liikearkistopäivillä Steve Bailey piti (etäyhteydellä Englannista) esitelmän asiakirjahallinnon kustannusten arvioinnista. Yksi teeseistä oli, että heidän tutkimuksensa mukaan vanhojen asiakirjojen järjestäminen ei ole kustannusten arvoista*. Tutkimuksen kohteena olleiden kuuden yliopiston asiakirjahallinnon ajankäytön tapauksessa kyse voi näin ollakin. Vanhan arkiston järjestäminen ja digitointi ei tuonut riittävästi säästöjä aineiston haettavuuden parantumisen myötä.

Heidän kehittämänsä laskuri ei kuitenkaan ottanut huomioon arkistonhoitajan näkökulmasta täysin ilmiselvää asiaa, nimittäin säilytyskustannuksia. Kokemukseni mukaan suomalaisissa yrityksissä tämä seikka on paremmin hallussa. Jos nyt tehdään ajatusleikki, että Oy Yritys Ab:llä on 1000 m2 kokoinen päätearkisto, josta he maksavat vuokraa 10 €/m2/kk, eli 10 000 euroa kuukaudessa. Kyseinen arkistotila on täyttymässä, jolloin firman täytyy valita jokin seuraavista vaihtoehdoista:

·         Heivata koko arkisto menemään, sillä eihän siitä tule kuin kustannuksia

·         Vuokrata 500 m2 lisää arkistotilaa

·         Käydä nykyisessä arkistossa olevaa materiaalia läpi ja hävittää sieltä turhat pois

Lisätilan kustannus olisi 5000 € kuukaudessa, eli 60 000 euroa vuodessa. Vanhan arkiston läpikäyminen ja karsiminen olisi noin kahden viikon urakka, eli arkistoalan matalilla palkoilla mitattuna noin 2000 euron panostus. Kumman vaihtoehdon ylityksen johto valitsee? Sen 60 000 euroa maksavan vai 2000 euroa maksavan.

Jos ajatusta hahmotellaan vielä pidemmälle, niin kannattaako kerralla käyttää vaikka kuukauden panos vanhan arkiston järjestämiseen, jolloin tulevina vuosina hävitysten ja täydennysten tekoon menee vain pari päivää vuodessa, eli muutaman sadan euron kustannus.

Arkistojen säilytyskustannukset ovat kumulatiivisia ja varmasti aina arkiston toiminnan suurimpia yksittäisiä menoeriä, olipa sitten kyse paperiasiakirjoista tai digitaalisesta säilyttämisestä. Siksi perinteinen ohje ”säilytä aineisto suppeassa ja käyttökelpoisessa muodossa” on edelleenkin relevantti. Tuollaiset laskurit ovat kivoja leikkikaluja, mutta väärin käytettynä haitallisia. Jos koko prosessia ei oteta huomioon, niin pieni säästö asiakirjahallinnossa voi tuoda suuren menoerän arkistoon.
*Baileyn kommentti oli tietysti provokatiivinen, eikä hän kategorisesti lähtenyt tuomitsemaan vanhojen arkistojen järjestämistä turhana touhuna.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

perjantai 23. elokuuta 2013

Tietopalvelua kehittämään


Tulevana maanantaina Elkassa nimetään työryhmä, joka ryhtyy miettimään informaatiopalveluidemme uudistamista. Aihetta on ”pohjustettu” jo parilla opinnäytetyöllä sekä Capture-projektissa toteutetuilla palvelukuvauksilla. Apua – ja erityisesti ulkopuolista näkökulmaa – tarvitaan aina. Siksi toivoisin, että saisimme ideoita ja palautteita mahdollisimman paljon niin asiakkailta kuin kollegoiltakin.

Syksyn aikana toteutetaan varmaankin erilaisia kyselyitä ja uuden arkistotietojärjestelmän käyttöliittymän testauksia. Nyt alkuun esittäisin tämän blogin kautta muutaman kysymyksen, joihin voi vastata tähän suoraan, tai sitten sähköpostilla osoitteeseen e-posti(at)elka.fi.

Kysymys  1: Mikä on Internet-sivujen rooli tänä päivänä? Onko Internet-sivut hyvä alusta aineiston esittämiselle, nythän useimpien arkistojen sivuilla esitellään ainoastaan yhteystietoja ja palveluita (myös Elkan). Ja yrityksetkin ovat siirtäneet ison osan viestinnästään sosiaaliseen mediaan. Onko Internet-sivujen rooli vähenemässä, vai eikö niitä ole vain osattu hyödyntää? Tulisiko Elkassa olla esimerkiksi joku ”Arkiston aarteet” –sivusto, jossa tuotaisiin aineistoa ja erityisesti niitä helmiä esille?

Kysymys 2: Millainen on 2010-luvun tutkijasali? Vai tarvitaanko sellaista ollenkaan? Mitä välineitä ja palveluita hyvässä tutkijasalissa on tarjolla? WiFi, kamerateline, rauhallinen tutkijakammio, kahviautomaatti, nojatuoli, ryhmätyöskentelytila, jne. Millainen viihtyisän tutkijasalin tulisi olla?

Kysymys 3: Onko sinulla hyviä esimerkkejä meiltä tai maailmalta? Missä jokin tietty tietopalveluun kuuluva asia on toteutettu hyvin? Tuleeko mieleen vaikkapa erityisen hyvät Internet-sivut, helppokäyttöinen käyttöliittymä, toimiva tilauspalvelu, mukava ympäristö, tai ihan mitä tahansa muuta palveluun tai fyysiseen ympäristöön liittyvää asiaa.

Tällaiset asiat kiinnostavat meitä tämän syksyn aikana. Kommentteja ja ideoita voi heittää koska vain myös Facebookissa, Twitterissä, LinkedInissä tai vaikka toreilla ja turuilla kun tavataan.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Arkistoaineiston esilletuomisesta


Olen sitä mieltä, että arkistoaineisto(kin) voi herättää huomattavan paljon kiinnostusta, kun sen tuo esille oikealla tavalla ja oikealle kohderyhmälle. Tästä käynee todisteeksi niin Yle Teeman arkistokatkelmat kuin MTV3:n Syksyn sävel retro –ohjelmat. Arkistoinstituutiot eivät vaan ole kovin hirveästi lämmenneet ajatukselle aineistojensa popularisoimisesta. Se nähdään ehkä hieman samalla tavalla ”itsensä myymisenä” kuin sujuvasanaisten, tiedettä popularisoivien, teosten kirjoittaminen historiantutkijoiden keskuudessa. Hard core –professorit ja – dosentit eivät suin surminkaan suostu kirjoittamaan mitään lähdeviitteetöntä tekstiä. Sama ammatillinen puritanismi vaivaa myös arkistonhoitajia. Mieluummin esitellään aineistoa tutkijasalissa ”oikeille tutkijoille” kuin populaarissa muodossa suurelle yleisölle.

Jos arkistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus on kuitenkin yksi käytettävistä arviointimittareista, niin joku voisi huvikseen tehdä seuraavanlaisen laskelman: kummalla on suurempi vaikutus ihmisten historiatietoisuuteen, viimeisen päälle tehdyllä väitöskirjalla vai suurelle yleisölle kohdennetulla verkkonäyttelyllä. Toki perustutkimus ajan kuluessa muuttaa paradigmoja ja vaikuttaa koulukirjojen uudistamisen myötä vuosikymmenten viiveellä myös suuren yleisön historiakäsitykseen. Mutta tavoittelemalla suurta yleisöä kohderyhmäksi tämä tavoite saavutetaan paljon suorempaa reittiä pitkin.

Retroilu on tänä päivänä vahvasti pinnalla ja muutaman vuosikymmenen takaisia asioita esille nostamalla saa takuuvarmasti huomiota. Psykologit selittävät, että vanhojen ja tuttujen asioiden näkeminen tuo ihmiselle turvallisemman olon. Niin tai näin, mutta kyllähän sellaiset asiat yleensä enemmän kiinnostavat, joihin on omakohtaista kosketusta. Esimerkiksi Elkan Facebook-sivuille kesäkuun alussa laittamamme vanhat karkkipakkauskuvat keräsivät muutamassa päivässä tuhansia katselijoita. Ja FIDAn verkkonäyttelyn linkittäminen maailmanlaajuiselle Saab-harrastajien Facebook-sivulle sai koko Elkan verkkosivujen kävijämäärän kymmenkertaistumaan viikon ajaksi. Esimerkiksi jälkimmäisessä tapauksessa kahden minuutin työllä saavutettiin kymmenentuhatta suoraa asiakaskontaktia. Millä muulla tavalla arkisto kykenee vastaavaan?

Mielestäni arkisto on informaation kierrätyskeskus, joka ottaa useista eri tuuteista aineistoa vastaan, parantaa sen käytettävyyttä ja vastaa sen säilyttämisestä, ja jakaa aineistoaan eri jakelukanavia pitkin maailmalle. En ymmärrä puhetta, jonka mukaan vastaanottotapoja ja –muotoja olisi vain yksi (esimerkiksi Sähke-normi) ja jakelukanaviakin vain yksi (esimerkiksi KDK:n asiakasliittymä). Minun mielestäni on sitä parempi, mitä enemmän eri jakelukanavia on käytettävissä. Ja niihin kanaviin tulee laskea mukaan niin facebookit, twitterit, youtubet kuin flickrit.
Olli Alm
- kesälomalta palannut tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

torstai 18. heinäkuuta 2013

MoReq -käännökseen kaivataan kommentteja


Suomen MoReq-työryhmä – johon Elkakin on wahwalla panostuksella osallistunut - on saanut julkaistua yleiseen jakeluun MoReq2010:n suomenkielisen käännöksen ensimmäisen version, ja siihen kaivattaisiin nyt kipeästi kommentteja. MoReq:han on lyhenne sanoista Modular Requirements for Record Systems, ja se on eurooppalainen mallivaatimusmäärittely asiakirjajärjestelmille. Aikaisempiin versioihin (1 ja 2) verrattuna sana ’Model’ on vaihtunut muotoon ’Modular’, ja ’Electronic Records’ muotoon ’Record Systems’. Toisin sanoen rakenne on vaihtunut modulaariseksi ja määrittely kattaa digitaalisten aineistojen lisäksi myös analogisten aineistojen hallinnan. Ja mikä parasta, MoReq sisältää runsaasti havainnollistavia kuvia, jotka avaavat käsiteltävät asiat selkeästi jopa humanisteillekin.

Käännöstekstit löytyvät Liikkarin nettisivuilta ja kommentteja voi jättää joko suoraan pdf-tiedostoihin tai sähköpostilla juho.rannali(at)tulli.fi.
 
Olli Alm
Humanisti

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Mitä, Missä, Milloin


Usein kuulee arkistonhoitajien sanovan, että pysyvään säilytykseen tulisi valita sellaiset asiakirjat, joista käy lyhyesti ja ytimekkäästi ilmi arkistonmuodostajan toiminta - käyttäen esimerkkinä kysymyksiä mitä, missä, milloin. Toisaalta nuo kysymykset eivät ole historiantutkijoita kiinnostaneet enää pitkään aikaan. He kysyvät mieluummin, että miksi, millä tavalla ja miten siihen suhtauduttiin. Mitä, missä, milloin ovat organisaation oman toiminnan kannalta olennaisia asioita niin sanotun todistusarvon takia. Mutta koska harva asiakas tutkii keskiaikaa, tai sitä edeltäneitä aikakausia, niin tietoa löytyy useimmiten kyllä runsaasti muutoinkin. Hyvin harva tutkija käy tänä päivänä arkistoja läpi faktoja metsästäen. Pikemminkin arkistojen kätköstä pyritään löytämään yksittäisen ihmisen näkökulmaa tutkittavaan asiaan.

Jonain päivänä joku tunnollinen arkistonhoitaja tallentaa Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivillä Kankaanpäässä pitämän puheen arkistoon. Asiakirjasta ja sen metatiedoista käy ilmi, että mitä Päivi Räsänen on sanonut, missä hän on sen sanonut ja milloin hän on sen sanonut. Arkistonhoitajan näkökulmasta katsottuna tehtävä on siis suoritettu. Mutta tutkijoita tietysti kiinnostaa paljon enemmän, että miksi Räsänen puhui niillä sanoilla, millä tavalla hän esitti asiansa ja kuinka hänen puheeseensa suhtauduttiin (toivottavasti joku taho tallentaa tätäkin informaatiota).

Niin kauan kuin kuvailun ja arvonmäärityksen lähtökohta on se, että asiakirja on todiste jostakin toiminnasta, niin tämä epäsuhta tulee vallitsemaan. Uskoisin, että useimmissa tapauksissa todistustehtävä voitaisiin hoitaa pitkäaikaisena määräaikaisena säilyttämisenä (50 - 100 vuotta). Pysyvään säilytykseen tulisi sen sijaan valita lähtökohtaisesti aineistoja, jotka antavat meille ajankuvaa ja valottavat kulloinkin eläneiden ihmisten maailmankuvaa.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Mihin menet, Liikearkistoyhdistys?


Liikearkistoyhdistyksellä on haasteita edessään. Pölyiset paperiarkistot halutaan jättää taakse (ainakin julkisuuskuvassa) ja suuntautua yhä enemmän laajempaan tiedonhallinnan viitekehykseen. Sen näkee esimerkiksi vilkaisemalla ensi elokuun 27.-29. päivä Tampereella pidettävien 14. Liikearkistopäivien ohjelmaa. Otsikko seminaarille kuuluu ”Työkaluja tiedonhallintaan”, ja valtaosa esityksistä koskee tiedonhallintaa ja tietojohtamista. Perinteisille arkistoaiheille on varattu vain niin sanotun krapulapäivän iltapäivästä kaksi viimeistä tuntia.

Totta kai paperi on korvautumassa informaation säilytysvälineenä digitaalisten levyjen ja nauhojen tieltä. Eikä säilytysvälineen tallentaminen ole arkistossakaan ’se ydin juttu’, vaan säilytysvälineelle tallennetun tiedon. Mutta pienoinen pelko kaivaa kuitenkin rintaa. Onko piskuruisella Liikearkistoyhdistyksellä lihasta tunkeutua tietohallinnon ja tietojohtamisen reviirille menettämättä samalla perinteistä jäsenkuntaa.

Arkisto on kuitenkin käsitteenä ja sanana hyvin vahva brändi, jolla on yli viiden tuhannen vuoden historia. Termi myös elää ja voi hyvin tänäkin päivänä, onhan lähes jokaisella kännykkä-appsilla ja netin uutissivustollakin oma ’arkisto’ – vaikkei se mikään oikea arkisto tietysti olekaan.  Siksi ei ole kovin todennäköistä, että tietohallinto tulisi aivan lähitulevaisuudessa lahtaamaan arkistoja sukupuuttoon. Arkisto tarkoittaa myös instituutiota. Instituutiota, jonka tehtäviin kuuluu katsoa informaation säilyttämistä hieman pidemmälläkin aikavälillä kuin ainoastaan tässä ja nyt.  Arkisto-brändi tarkoittaa luotettavaa pitkäaikaista säilyttämistä.

Liikearkistoyhdistys haluaa häivyttää sanan ”arkisto” pois toiminnastaan. Yhdistyksen nimen muuttamisesta on keskusteltu jo pitkään, ja samoin Liikearkistopäivien nimi oli uhattuna aivan viime metreille saakka. Mutta eikö kaikista vahvimman brändin heivaamisessa ole aika suuri riski? Eihän yksikään pankki ole vielä tiputtanut sanaa ”pankki” pois virallisesta nimestään, vaikka kuinka monialaisia vakuutus- ja finanssialan konserneja olisivat.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö,
Liikearkistoyhdistyksen jäsen

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Museosektorilla keskustellaan


Tämän aamun Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla oli Helsingin yliopiston arkeologian lehtori Antti Lahelman kriittinen kirjoitus Museoviraston toiminnasta ja ammatillisesta uskottavuudesta. Lahelman kirjoituksen mukaan Museoviraston tekemä tutkimus on tasoltaan heikentynyt, ja hän kyseenalaistaakin, että onko Museovirasto enää uskottava asiantuntijavirasto. Lahelman kritiikin toinen keihäänkärki koskee kokoelmapolitiikkaa, ja erityisesti sitä, että voidaanko luu- ja kiviaineistoa hävittää.

Omat Helsingin yliopistoon suorittamani 20 opintoviikon laajuiset arkeologian perusopinnot eivät kyllä anna minkäänlaista pätevyyttä kommentoida kirjoituksen asiasisältöä… mutta arkistonhoitajana luin kirjoitusta huulet pyöreänä: museosektorilla keskustellaan! Tämän vuoden tammikuussa avattu Museoviraston blogi on tästä toinen esimerkki. Heti ensimmäisessä kirjoituksessa pääjohtaja Juhani Kostet laittoi kovat piippuun, vaatimalla aseita pois museoiden kokoelmista. Ruudinkäry oli niin sankka, että kirjoitus huomioitiin kymmenissä eri tiedotusvälineissä.

Koskahan koittaa se päivä, kun saan aamukahvilla lueskella Hesarista keskustelua arkistojen kokoelmapolitiikasta. Ennen eläkepäiviäni toivottavasti…
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Vähän käytetty resurssi


Miltä kuulostaa kokoelma, jossa on lähes neljä ja puoli tuhatta digitoitua äänitettä ja liikkuvan kuvan tallennetta vuosilta 1929 – 2005? Sellainen on nimittäin meidän digitoitujen av-aineistojen arkisto eli ElkaD. Tällä hetkellä järjestelmä sisältää 2343 liikkuvan kuvan tallennetta ja 2039 äänitettä.

Toki tekijänoikeus- ym. syistä johtuen valtaosaan aineistosta on rajoitettu pääsy, mutta kuitenkin lähes 700 tallennetta on julkisesti katsottavissa tai kuunneltavissa. Järjestelmässä on lisäksi toteutettu ns. virtuaalinen tutkijasali, jossa yliopistojen HAKA-tunnuksilla pääsee katsomaan yli kahtatuhatta rajoitetun käyttöoikeuden tallennetta. Siten esimerkiksi opinnäytetyön tekijällä on käytössään yhteensä lähes kolmetuhatta digitoitua av-tallennetta. Bitteinä laskettuna aineistoa on kaikkiaan lähes kaksikymmentä teratavua.

Ehkäpä hankalahkosta käyttöliittymästä johtuen ElkaD ei ole koskaan saavuttanut erityisen suurta suosiota. Toivottavasti siellä olevat aineistot pääsevät kuitenkin tämän vuoden aikana paremmin esille, kun rajapinta Kansallisen Digitaalisen Kirjaston asiakasliittymään otetaan käyttöön, ja aineistot saapuvat Finnaan tutkittaviksi. Rajapinnan suhteen kaikki on valmista ja testattua – enää odotamme nimien laittamista paperiin jolloin aineistot pääsevät matkaan.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

torstai 13. kesäkuuta 2013

Ketterämpää kehitystä


Meillä on täällä melko virkeästi toimiva paikallinen muistiorganisaatioklusteri nimeltään Digitalmikkeli, jonka jäseninä on arkistoja, kirjastoja, museo sekä yrityksiä ja oppilaitoksia. Yksi klusterin toimintamuodoista on järjestää jäsenilleen koulutusta ja erilaisia workshoppeja. Esimerkiksi menneen talven ja kevään aikana olemme tutustuneet mm. uusien palveluiden innovoimiseen ja tuotteistamiseen. Koulutussessioiden vetäjät ovat yleensä tulleet Aalto-yliopistosta - tai siellä syntyneistä konsultointiyrityksistä - ja ovat varmasti alallaan Suomen parhaimmistoa.

Perussanoma heillä kaikilla tuntuu olevan sama: nopeasti ja ketterästi liikkeelle, ja heti alkuvaiheessa asiakkaat mukaan. Ajatushan on muistiorganisaatioille perin vieras. Yleensähän meillä kootaan ensiksi ohjausryhmä, työryhmä, projektiryhmä, pari alatyöryhmää sekä kommentointiryhmä. Sitten kun on ”virkamiestyönä” kolmen-viiden vuoden ajan työstetty jotakin, niin vasta sen jälkeen se voidaan valmiina tuotteena asettaa asiakkaiden käyttöön. Ja tämä tehdään tietysti vielä niin, että voidaan naama peruslukemilla väittää järjestelmän/projektin olleen asiakaslähtöisesti toteutettu…

Noh, ei se konsulttien viitoittama tiekään johda suoraan autuuteen. Heidän puheissa vilisee hyvin epämääräisiä katkelmia, joissa ”joku firma Yhdysvalloissa” tai ”yksi tyyppi Tukholmassa” tekee jonkin mullistavan innovaation tai keksii uudenlaisen tavan toimia. Ja sitten me harjoittelemme pienryhmissä ketterää kehitystä keksimällä ja toteuttamalla pieniä kehitysprojekteja. Mutta eihän se kukkokaan käskien laula, joten ei liene kenellekään yllätys jos paljastan, että mitään erityisen mullistavia innovaatioita emme keksineet. Toki jo ajatus siitä, että lähdetään pienestä liikkeelle, on ihan tervetullut.

Ehkäpä meidän alalla hyvänä toimintamuotona kävisi välimallin ratkaisu, jossa tehtäisiin noin vuoden mittaisia kehitysprojekteja. Ensiksi joku keksii alkion, jota pyöritellään ad hoc –innovaatioryhmässä noin viikosta kuukauteen, jotta idea ja konsepti kirkastuu. Sen jälkeen rakennetaan palvelu, testataan sitä ja analysoidaan tulokset. Ja jos homma ei toimi, niin se lopetetaan. Jos homma taas toimii, niin se voidaan ottaa osaksi pysyvää palveluvalikoimaa. Tätä sopii miettiä.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

torstai 30. toukokuuta 2013

Mielenkiintoinen vanha artikkeli


Törmäsin joku aika sitten vanhaan mutta hyvin mielenkiintoiseen artikkeliin. Kyseessä oli the American Archivist –aikakauskirjan erikoisnumero talvelta 1994 teemalla Visio 2020. Siinä arkistonhoitajat katsoivat 26 vuoden päähän tulevaisuuteen ja pyrkivät ennustamaan kuinka tietotekniikan kehittyminen tulee mullistamaan arkistojen toimintaa. Esille oli nostettu hyvinkin yksityiskohtaisia arvioita mm. tietokoneiden laskentatehon ja tallennuskapasiteetin kasvusta. Tiedonsiirtonopeuksien kasvusta oli myös esitetty joitain arvioita, mutta ei esimerkiksi Internetin käytön räjähdysmäisestä kasvusta. Eri tietojärjestelmissä olevien tietojen yhdistelemisestä, sosiaalisesta mediasta tai vuorovaikutteisuudesta ei sanottu mitään. Tuohon aikaan puhuttiin ATK:sta ja IT:stä. Kirjain C ilmestyi kirjainten I ja T väliin vasta myöhemmin, ja juuri siihen kirjaimeen C  (communications) todellinen vallankumous kätkeytyi.

Arkistonhoitajien oli loogisuuteen taipuvaisina ihmisinä helppo ymmärtää tietokoneiden merkitys tiedon luokittelussa ja käsittelyssä. Tietokantaohjelmahan on periaatteessa vain eräänlainen kortisto 2.0, joka mahdollistaa esimerkiksi luettelointitietojen nopean haun. Kun tietokantaohjelmalla varustettu tietokone laitetaan tutkijasalin nurkkaan, niin se helpottaa aineiston löytämistä. Jos samaisen tietokannan aukaisee julkisesti tietoverkkoon, niin silloinhan ollaan suorastaan moderneja. Tai niin ainakin helposti luullaan.

Mika Nyman on luokitellut muistiorganisaatioiden tietojärjestelmiä eri sukupolviin. Meidän Elma-arkistotietokanta ja Arkistolaitoksen VAKKA voidaan Nymanin luokittelun mukaan laskea ensimmäisen sukupolven järjestelmiksi. Toisen sukupolven järjestelmät – kuten esimerkiksi Europeana – yhdistelevät useista ensimmäisen sukupolven järjestelmistä saatavaa tietoa. Kolmannen sukupolven järjestelmien tulee Nymanin mukaan hyödyntää myös avointa linkitettyä dataa sekä tarjota käyttäjille alkuperäisiä aineistoja – tai ainakin erittäin korkealaatuisia representaatioita niistä. En tiedä löytyykö Suomesta vielä yhtään Nymanin luokituksen mukaista kolmannen sukupolven muistiorganisaation tietojärjestelmää. KDK:n asiakasliittymä voi ehkä päästä lähelle, jos taustaorganisaatioilta on saatavissa riittävän korkealaatuista aineistoa.

Millainen olisi sitten neljännen sukupolven järjestelmä? Ennustaminen on aina vaikeaa, mutta jos pitäisi veikata mikä kirjaimista I, C vai T on ratkaisevassa asemassa, niin vastaisin kyllä C. Osallistavuus, vuorovaikutteisuus, oman sisällön tuottaminen sekä jakelun helppous ovat varmasti toivelistan kärkipäässä. Käyttäjän tulisi tuntea järjestelmä ”omaksi” samalla tavalla kuin vaikkapa Facebook, Twitter, Flickr tai Youtube. Tällöin vaatimuksiin liittyy myös mahdollisuus personoida järjestelmää mieleisekseen ja luoda omia sisältökokonaisuuksia. Kuka ennättääkään ensimmäiseksi lanseerata tällaisen minun arkiston tai meidän arkiston, se jää nähtäväksi…
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

tiistai 28. toukokuuta 2013

Elämyksiä ja harjoituksia


Kuluneen ”lukuvuoden” erityisin piirre Elkan tietopalveluissa on ollut vierailijaryhmien suuri määrä. Myös vierailun ohjelmaa on monen ryhmän kohdalla muutettu pois perinteisestä luento + kierros arkistossa –mallista. Entistä vahvemmin esille on pyritty nostamaan elämyshakuisuutta sekä arkistoaineistoa hyödyntävää koulutuskäyttöä.

Elka ei perinteisesti ole harjoittanut juurikaan näyttelytoimintaa Arkistojen päivää ja joitakin yksittäisiä messuja lukuun ottamatta. Arkistokierroksilla huomaa kuitenkin joka kerta, että satoja vuosia vanhojen asiakirjojen näkeminen on asiakkaalle elämys jo itsessään. Varsinkin jos asiakirjassa on vielä jotakin jännittävää, mielenkiintoista, hauskaa tai visuaalisesti näyttävää sisältöä. Siksi asiaa ei kannattaisi väheksyä.

Talvikauden aikana meillä kävi runsaasti erilaisia koululais- ja opiskelijaryhmiä aina kuudesluokkalaisista peruskoululaisista yliopisto-opiskelijoihin asti. Pelkän toiminnan ja aineistojen esittelyn lisäksi pyrimme järjestämään jokaiselle ryhmälle jotain tehtäviä, joissa he pystyivät hyödyntämään näkemiään arkistoaineistoja. Esimerkiksi kuudes- ja kahdeksasluokkalaisille koululaisille järjestettiin muotoilukasvatustehtäviä, jossa he saivat FIDAn aineistoja hyödyntäen mm. suunnitella oman sykemittarin. Historian opiskelijoilla taas teetätettiin erityyppisiin lähdeaineistoihin pohjautuvia tutkimustehtäviä. Ja ammattikorkeakoulutason muotoiluopiskelijat harjoittelivat esitystekniikkaa ”vanhojen mestareiden” tarjoaman esikuvan innoittamina.

Saatu palaute oli jokaiselta ryhmältä hyvin positiivista, joten samalla linjalla on tarkoitus jatkaa tulevaisuudessakin. Jollakin aikavälillä lienee syytä tarkastella myös arkistomme fasiliteettien soveltuvuutta tällaiseen toimintaan. Perinteisen tutkijasalin ja luentosalin rinnalle ja/tai korvaajaksi paremmin soveltuisi esimerkiksi monikäyttöinen ryhmätyöskentelytila. Tutkijasaliasiakkaiden määrän kun on vaikea uskoa kasvavan lähivuosina, mutta erilaisten vierailuryhmien kanssa niin voi hyvinkin käydä.

Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

perjantai 17. toukokuuta 2013

Marginaalissa olemisesta ja marginaaliin haluamisesta


Asiakirjahallinto ja arkistotoimi ovat isossa kuvassa varsin marginaalista toimintaa, sen tietää jokainen tällä alalla työskentelevä. Asiakirjahallinto voi tietysti perustella olemassaoloaan ihan tarpeellisten operatiivisten asioiden parissa työskentelyllä, mutta päätearkistotyöntekijöiden lakon huomaisivat vain sukututkijat ja pari tuhatta humanistista tutkimusta tekevää henkilöä.

Tällaisella ”työelämän nielaisemalla” humanistilla on valitettavan vähän aikaa seurata, että mitä tutkimusrintamalla tapahtuu. Pyrin kyllä aina lukemaan vasta ilmestyneestä HaiKista kirja-arvostelut, jotta säilyisi edes jonkinlainen tuntuma tiedemaailman uusimpiin virtauksiin. Ja outsider-näkökulmasta katsottuna historiantutkijoilla tuntuu kyllä olevan jonkinlaista tarvetta löytää – ja suorastaa kilpailla – mahdollisimman marginaalisista aiheista. Milloin kyse on seksuaalivähemmistöjen asemasta Inarin kolttasaamelaisten keskuudessa tai vasenkätisten merimiesten kohtaamista ongelmista Ruotsin merivoimissa 1700-luvulla.

Ero on siinä, että arkistonhoitaja joutuu elämään marginaalissa kun taas historiantutkija haluaa joutua marginaaliin. Ehkäpä syy löytyy meidän taustoistamme ja persoonasta, miksi kukin on päätynyt opiskelemaan humanistisia aineita. Värikkyys ja ulospäin suuntautuneisuus kun eivät ole mielikuvia, jotka yleensä humanistiin aivan ensimmäiseksi yhdistettäisiin. Ahkeruus, tylsyys ja harmaus taas pikemminkin ovat.

Arkistonhoitaja joutuu tekemään työssään asiakirja-aineistojen arvonmääritystä. Mutta mikä sitten on säilyttämisen arvoista aineistoa? Arkistolaitoksen seulontapäätöksissä ja Liikearkistoyhdistyksen säilytysaikasuosituksissa korostetaan asiakirjojen todistusarvoa. Ja uudetkin kuvailusäännöt lähtevät siitä ajatuksesta, että asiakirja on todiste toiminnasta. Säilytettäväksi valitaan siis sellaisia asiakirjoja, joita saatetaan joutua tarvitsemaan jonkun päätöksen, etuisuuden, omistusoikeuden tai muun selvittämistä varten. Jos taas kuuntelemme tutkijoiden ääntä (tai luemme siitä HaiKista), niin eihän se ole heidän mielestään lainkaan kiinnostavaa. Tutkijoiden mukaan meidän tulisi säilyttää pysyvästi sellaisia asiakirjoja, joista käy ilmi yksittäisen ihmisen ääni ja ennen kaikkea ihmisen suhde valtakoneistoon.

Tässä ilmeisessä ristiriidassa lienee pohtimista viisaimmillekin.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Toreilla ja turuilla


Keskimäärin noin puolenkymmentä kertaa vuodessa Elka jalkautuu ihmisten pariin erinäisten tapahtumien ja messujen myötä. Useimmat jalkautumiset liittyvät joidenkin käyttäjäryhmiemme, kuten vaikkapa sukututkijoiden tai linja-autoharrastajien, järjestämiin tapahtumiin. Sen lisäksi osallistumme tänä vuonna mm. valtakunnallisille kirjastopäiville sekä Mikkelin kaupungin 175-vuotisjuhlallisuuksiin. Pääviestimme näissä tapahtumissa on kertoa Elkan olemassaolosta. Suurin osa suomalaisista – ja jopa mikkeliläisistä – kun ei ole tainnut kuullakaan Elkasta. Siksi tapahtumiin osallistuminen on ehkä se paras tapa houkutella uusia asiakkaita.

 Taidekontti

 
Viime viikonloppuna meillä oli käytössämme vähän erilainen esiintymismuoto. Saimme nimittäin kahdeksi ja puoleksi päiväksi käyttöömme Etelä-Savon taidetoimikunnan taidekontin, joka sijaitsee keskeisellä paikalla Mikkelin torilla. Kasasimme konttiin historiapläjäyksen, joka koostui Mikkelin keskustan – ja erityisesti torin ympäristön – rakennusten vanhoista piirustuksista ja valokuvista. Esillä oli myös eräs vanha ja toteutumaton asemakaava vuodelta 1931. Laitoimme konttiin pyörimään myös non-stop –videoesityksen, mutta kontin lasiseinästä ja valaistusolosuhteista johtuen video ei päiväsaikaan tahtonut oikein erottua. Mutta oli pimeällä kyllä sitäkin hienompi.

Esimerkkikuva

 
Lauantaina ja sunnuntaina torilla oli vilkkaita tapahtumia, joten oikeastaan niiden vetämänä laskeskelimme näyttelymme keränneen noin 20-30 katsojaa per tunti. Kaiken kaikkiaan taidekonttiin kävi viikonlopun aikana kurkistamassa arviolta noin 500 ihmistä. Osa vilkaisi ehkä vain nopeasti ohikulkumatkallaan, mutta osa seurasi ”nenä kiinni lasissa” tarkkaavaisesti.
 
Olli Alm
tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Harjoittelukokemukseni Elkassa

Datanomiopiskelija Joni Taskinen oli kuusi viikkoa opiskeluihin kuuluvassa harjoittelussa Elkassa. Seuraavassa Joni kertoo ajatuksiaan ja kokemuksiaan tältä ajalta.


Kun harjoittelupaikkani Elkassa vahvistui, minulla ei ollut vielä kunnon käsitystä siitä, millainen työpaikka on kyseessä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Elkassa käsitellään salaisia valtion asiakirjoja tai muuta vastaavaa. Ennen työharjoitteluni alkamista tutkin Elkan kotisivuja ja tutustuin sen toimintaan. Näin sain paremman kuvan Elkan toiminnasta ja siitä, millainen työpaikka on kyseessä.

Kyllähän se jännitti tulla ensimmäisenä työpäivänä töihin.  Olin varautunut, että työpaikka on erilainen, kuin mitä se lopulta oli. Näin jälkeenpäin mietittynä huvittaa omat ensimmäiset ajatukset, mitä minulla oli tästä työpaikasta. Minusta tämä työ, mitä olen täällä tehnyt, oli erittäin mielenkiintoista. Pääsin näkemään vanhoja valokuvia, asiakirjoja ja muita dokumentteja, mitä tuskin olisin missään muualla päässyt näkemään. Minusta tuntuu, että olisin saanut vielä enemmän irti tästä työstä, jos harjoittelu olisi kestänyt pidempään. Olisin todennäköisesti nähnyt lisää mielenkiintoisia aineistoja ja saanut tarkemman kuvan muiden työntekijöiden työtehtävistä, mutta aikansa kutakin.

Aluksi ajattelin, että työ ei ole monipuolista, mutta mieleni muuttui nopeasti. Elka paljastui mielenkiintoiseksi työympäristöksi. Nämä viimeiset kuusi viikkoa on mennyt minusta todella nopeasti. Minua harmittaa hieman, että harjoitteluni loppuu jo ensi viikolla, koska aloin juuri pääsemään sisälle talon tapoihin ja tutustumaan muihin työntekijöihin. Olen iloinen siitä, että minut otettiin hyvin vastaan ja kaikki työntekijät ovat olleet erittäin ystävällisiä.

Aina oppii uutta – sanonta pitää tässäkin tapauksessa paikkansa. Olen viihtynyt ja tykännyt olla töissä Elkalla. Tulen mielelläni vielä uudestaankin töihin J